Ikävöintiä

Deli on kuulemma nyt alkanut aamuisin käydä mun entisen huoneeni ovella. Wäh. Haluan kotikotiin, mutta tiedän että en saisi siellä luettua maanantaiseen tenttiin. No juhannuksen sentään vietän siellä vahtien Depsua.

Jouduin tänään lähtemään aikaisin töistä huonon olon ja heikotuksen takia. Liian vähän liikuntaa, ruokaa ja unta tällä viikolla (eilen pakotin itseni nukkumaan kymmeneltä, muina iltoina olen katsonut uskollisesti jalkapalloa) sekä stressiä äidistä, tentistä ja rahasta.

Maanantaina oli vielä paniikkia tulevaisuudesta, luin Hesarista jutun nuorten naisten ahdistuksesta. Musta tulee joku pätkätyöllistetty surkimus, joka ei ikinä voi lomailla, olla sairaana, mokata töissä, hankkia pankkilainaa tai hankkia lapsia. Lisäksi saan surkean vähän palkkaa, enkä ikinä pääse matkustamaan maailman ympäri/ostettua taloa. Enkä mä edes saa sitä punaista Ferraria. ;) Ja jos mä onnistuisin saamaan vakinaisen työn, hyvää palkkaa, Ferrarin ja lapsia, niin sitten olen vähintäänkin huono äiti koska en ikinä ehdi olla kotona.

Kamalaa kun on vain yksi elämä. Mä pelkään että valitsen ihan väärän alan, asuinpaikan ja aviomiehen (jos edes löydän ketään) ja tajuan joskus 60-vuotiaana että olisinkin halunnut elää ihan toisin. Argh.

Life's a bitch and then you die. En edes aloita kuolemanpelostani.

[Nancy Sinatra: Bang Bang] Sinänsä hyvä, että tiedän että Juho ei kaipaa mua. Kynnys soittaa sille on nyt korkea, koska tiedän että en saavuta sillä tasan mitään. En mä sitä tosissani edes halua nähdä. Tunnen itseni ja tämän tunteen niin hyvin, että en ihmettele vaikka olisin suraavat pari vuotta loukkaantunut sille.